Talouspoliittisessa keskustelussa ihmetellään, miksi kukaan ei halua investoida Suomeen.

Kun tutustuu Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n investointiraportteihin, avautuu melko karu kuva suomalaisesta omistajapolitiikasta. Teollisuuden investointiaste on laskenut jyrkästi yli vuosikymmenen ajan – vuonna 2012 se oli vielä 24 %, nyt vain 17 %.

Koko yrityssektorin investoinnit ovat reilut 30 miljardia euroa vuodessa. Teollisuuden osuus näistä investoinneista on ollut noin 7,7 miljardia euroa jo kolme vuotta putkeen. Luku sisältää sekä kiinteät investoinnit että tutkimus- ja kehitysmenot.

Mutta onko 17 prosentin tai 7,7 miljardin euron investointiaste paljon vai vähän? Se on kysymys, johon jokaisen omistajan tulisi pysähtyä.

Ruotsissa teollisuuden investointiaste on pysynyt keskimäärin viisi prosenttiyksikköä Suomea korkeammalla 30 vuoden ajan (parin vuoden poikkeuksella). Kun ottaa vielä huomioon, että Ruotsin talous on melkein kaksinkertainen Suomeen verrattuna, ero investoinneissa on euroissa mitattuna suorastaan valtava.

Pohjoismaisessa vertailussa huolenaihe ei ole pelkästään investointien määrä, vaan myös niiden laatu. Vuodesta 2015 lähtien (indeksi 100) Tanska on tuplannut investointinsa henkisiin omaisuustuotteisiin, eli tutkimukseen ja kehitykseen. Ruotsin indeksi on noussut 150:een, mutta Suomen indeksi on jäänyt 110:een. Kumpaan pääkaupunkiin sinä sijottaisit rahasi?

Ei ole ihme, että ulkomaalainen riskipääoma hakeutuu niille markkinoille, joissa toimijat uskovat omaan toimintaansa ja investoivat omiin yrityksiinsä.

Suomi ei elä enää metsästä – vaan osaamisesta. Siksi osaamiseen ja osaaviin palkansaajiin täytyy myös investoida. Tällä palkkakierroksella on hyvä aloittaa uusi ajanjakso Suomen teollisuushistoriassa.

Mats Nyman

Toiminnanjohtaja